14.12.

Etummainen auto oli armeijan Masi, jonne myös minut ja Petteri ohjattin. Meille oltiin jaettu hieman kuivamuonaa ja panokset, sekä nippusiteitä vankien ottamista varten. Meidän automme täyttyi pääasiassa ensimmäisen ja toisen hyökkäävän ryhmän varusmiehistä ja reserviläisistä, eikä mukanamme ollut kuin kaksi muuta siviiliä, jotka olivat minulle vieraita. Meitä kaikki yhdisti aseistus ja puolelle porukasta oltiin jaettu sotilaspoliisin olkamerkki ja meille siviileille musta käsinauha, joka oli samaa pohjaväriä. Mustan käsinauhan historialliset assosiaatiot olivat hieman irvokkaat, mutta tässä yhteydessä niitä käytettiin vaan ryhmän tunnistamiseksi.

Viimeisessä briiffissä kerrattiin vielä roolit ja lähestymissuunnat, sekä tunnussanat ja yleinen käyttäytyminen. Ilmeisesti meidät oltiin Petterin kanssa valittu ryhmään sen puolesta, että osasimme jo etukäteen asutun alueen taistelun. Vaatimukset tosin eivät olleet kummalliset, sillä valtaosa varusmiehistä vaikutti yhtä ummikoilta.Varustus oli myös hajanainen ja yhdellä nuorella miehellä pilkotti armeijan kesäpuvun alta Raiskin untuvatakki.

Toinen auto, eli tuttu rekka johon oltiin kiinnitetty aura, oltiin peitetty pressulla ja se imi hieman vähemmän ihmisiä lavalle. Tiedustelun hoitivat moottorikelkat ja komentoautona toimi viimeisenä ajava katumaasturi. Kaikki oltiin pakattu ja saatu valmiiksi hyvin ajoissa. Mitä ilmeisimmin yliluutnantti oli viettänyt kuluneet kaksi tuntia yrittäen onkia vielä lisää tiedustelutietoa, sillä aloin jo pimeässä nähdä miehen tummat silmänaluset. Yö oli pilvinen mutta lumisateeton.

Petterin välitön suhtautuminen kanssamatkustajiin oli tarttuvaa. Hän ei ilmeisesti välittänyt tippaakaan siitä, että kapteeni Kallio olisi laittanut nämä miehet ampumaan meitä. Hermostunutta ilmapiiriä kevensi miehen virnuileva äänensävy,

„Minkä Masi epämukavuudessaan häviää, se sen kylmyydessä voittaa!“ Mies julisti käynnistyneen moottorin ylitse. Muutamat nukkuivat, mutta kaikilla oli väsymyksestä johtuen kylmä. Ja Masin pressut eivät olleet järin lämpöä eristäviä, minkä myös muut huomasivat. Rajasalon ja minun välissäni istuva varusmies otti kopin aiheesta.

„Mua kuumottaa aina matkustaa kovat piipussa. Piippu osottaa koko porukalla minne sattuu ja pyörii ku puolukka rööreissä.“

„Juu ei oo rynkyn paikka miesten jaloissa. Sitä varten Jumala loi ihmiselle olkapään etulihasten ja rintalihaksen väliin kauniin kaaren, johon kiväärin tukki kuuluu. Tässä myös todiste siitä, että älyllinen sunnittelu on totta ja evoluutio ei!“

„Sähän se oot uskovainen mies.“ Varusmies piruili Petterille, joka vinisti ja huusi ylitseni.

„Hurskaampi kuin Paavi. Kolme kaljaa ja mä oon lähempänä Jumalaa kuin kukaan, joka on eläny koko elämänsä luostarissa.” Näin hänen sivusilmällään tekevän ristinmerkin. Minun teki mieli seurata miehen esimerkkiä.

Me ajoimme suhteellisen ripeähköä vauhtia – tosin ripeähkö näissä olosuhteissa tarkoitti noin viittäkymppiä. Ilmeisesti auraava etummainen auto salli etenemise näillä vauhdeilla, kun kuljettiin suurempia julkisia teitä. Meille oltiin kerrottu ja näytetty kartasta kohteen sijainti. Se oli vanhoja asfaltoituja pääteitä hieman koiliseen päin ja muutamat viimeiset kilometrit pienempää tietä. Matkaan kuluisi tunti, ehkä päällekin. Minusta alkoi tuntua jatkuvasti tämän olevan huono idea. Viitasaari edusti sitä harvinaista rauhan ja turvan satamaa, mitä tässä maailmassa ei muualla ollut. Olo sen ulkopuolella tuntui samalta, kuin olisi äidistään eksynyt lapsi. Olin erottavinani saman yleisen tunteen myös muista. Edes Petterin naisjutuilla retostelu ei muuttanut asiaa.

„Juu, mutta kyllä näin on! Nussin naisia vaginaan, ihan niinku Jumala on sen tarkoittanut. Hurskas mies!“

„Jurrissa ja ennen avioliittoa.“ Korjasi varusmies, joka oli esittäytynyt Virkkuseksi.

„Aivan kuten muinaisessa Israelissa. Tarkkana näiden juttujen kanssa, kun luette sitä Raamattua.“

Virkkunen kääntyi Peten ylitse ja huikkasi hänen takanaan olevalle varusmiehelle.

„Eikös sun pitäis Juusela ottaa tosta oppia?“

Hänen takaansa kuului matalaääninen varusmiehen vastaus, joka oli lähinnä murahduksia.

„Mä tapan kaiken mitä nussin ja nussin kaikkea mitä mä tapan.“

Virkkunen vastasi tähän nauramalla

„Hyvä homma ettet koskaan nussi mitään.“

„Kyllähän te pojjaat sen sanonnan tiedätte, ei oo löysiä pilluja vaan on vain pieniä kyrpiä.“

Vilkaisin hieman omalle puolelleni, jossa istui myös autolastin ainoa naisvarusmies. Hän ei näyttänyt olevan moksiskaan ja oli ilmeisesti kuullut tätä kikkelinpieksentää jo tarpeeksi pitkään. Härskihköstä läpästä huolimatta olin myös painanut mieleeni Lintulan ohjeen. Ei tarpeetonta väkivaltaa missään muodossa. Hän epäilemättä ymmärsi, että meillä olisi vastassamme siviilejä, ja että koko maailman sortumisesta huolimatta jonkinnäköisestä moraalikoodistosta oli pidettävä kiinni. Ja minä uskoin, että hänen johdossaan näin myös kävisi.

Yritin jatkaa valveuntani, mutta pienetkin kolahdukset tiessä pitivät minut hereillä. Ja kylmä. Mutta ennen kaikkea tulevan pelko. Aiemmissa tilanteissa, mihin olin joutnut oli aina ollut optio välttää konflikti. Minä en koskaan ollut juotunut ampumaan niin, että tiesin sen tapahtuvan etukäteen. Tilanne saneli pakon ja tilannetta ei voinut ennakoida. Nyt oli aivan varmaa, että tästä tulisi väkivaltainen reissu. Ainoa vaihteluväli liittyi väkivallan määrään. Mutta sitä tulisi joka tapauksessa olemaan. Me tulisimme uhkaamaan aseella toistia ihmisiä ja he mahdollisesti meitä. Se oli eettisesti tiukka paikka, kun tiesi lähteneensä tällaiselle keikalle vapaaehtoisena. Joku voisi sanoa seuranneensa vain käskyjä, mutta minä olin perustellut tämän itselleni ja nyt siitä pitäisi maksaa hintansa.

Jossain välissä pysähdyimme lyhyeksi aikaa ja peruutimme, mutta muuten matka jatkui vain kevyin vauhdin vaihteluin. Lopulta myös Rajasalo hiljeni ja jouduimme kuuntelemaan autoa piiskaavaa kylmä tuulta. Kaivoin jaetut korvatulpat taskuista vaan varmistaakseni niiden olevan siellä. Korvani tinnuttivat jo valmiiksi silloin tällöin aiempien ampumakohtausten johdosta, enkä halunnut niille enempää vaurioita. Minä halusin selvitä tästä ihmiskunnan kriisistä niin ehjänä kuin mahdollista.

Tosin se tulisi olemaan todella paljon onnesta kiinni. Minä voisin vaikuttaa itse riskeihin, mutta lopulta selviäminen oli onnesta kiinni. Meitä oli kuitenkin selvinnyt hengissä vain kourallinen. Siis koko ihmiskuntaa. En edes halunnut kuvitella miten karmea tilanne oli ollut siellä, missä kylmä talvi ja harva asutus ei ollut eristänyt joitain ihmisiä Taudilta.

Autojen vauhti hidastui hiljalleen. Olin aiemmin ollut tuntevinani käännöksen metsätielle, mutta lopulta harkittu pysähdys kertoi minun olleen oikeassa. Joku kävi avaamassa Masin pressua ja ryhmänjohtajamme sihahti nopean käskyn.

„Ulos, kaikki ulos! Tästä eteenpäin hiljaisuus.“ Hän käski nopeasti omalla puolellaan istuneiden sotilaiden varmistaa ympäristön. Me muut hyppäsimme ulos vaivalloisesti Masin seinustalle, yhden varusmiehen kompuroidessa ja kaatuillessa lumihankeen.

Kylmä tuuli iski vasten kasvoja ja takkia. Tarkistin rynnäkkökiväärini olevan varmistettu heti kun lumen valaisema talvimaisema salli silmien nähdä edes jotain. Edellä ajavasta rekasta poistuminen oli paljon vaivalloisempaa ja varusmiehet auttoivat siellä toisiaan. Kaikien autojen valot olivat pois päältä. Erotin moottorikelkkojen jäljet altamme, mutta ne olivat ajaneet tieltä ilmeisesti hieman sivuun turvaamaan meidän ja kohteen väli.

Olimme leveällä hiekkatiellä, joka oli luultavasti vanha pääväylä. Vasemmalle puolelle aukeni pienehkö peltoaukea, oikealla oli metsää. Kolmisen sadan metrin päästä näkyi taskulampun välkehdintää, joka ilmaisi kohteeseen johtavan risteyksen olevan siellä.

Muutama varusmies jäi turvaamaan käskynjakoa, kun ryhmät kokoontuivat vielä kertaalleen Lintulan kävellessä itsevarmasti ryhmänjohtajien eteen. Hän kantoi itse myös rynnäkkökivääriä, mutta selän puolella ilman aikomusta käyttää sitä. Kaikki vastasivat käsimerkein olevansa kuulolla ja ilmeisesti myös toisen tiedustelevan moottorikelkan miehet olivat paikalla.

„Kaikilla kaikki selvää? Ykkönen ja Kakkonen menee asemiin, Kolmonen turvaa. Tiedustelu hoitaa mahdolliset vartijat, jonka jälkeen merkistä Ykkönen ja Kakkonen menee sisään. Sen jälkeen merkistä Ykkönen ja Kakkonen menee sisälle taloihin. Irtaantuminen tarvittaessa suoraa tänne.“

Hän sai myöntävät nyökkäykset. Kaikki olivat nähneet suunnitelman ja painaneet sen mieleen. Meillä ei ollut ollut aikaa harjoitella, mutta nyt mentiin sillä millä pystyi.

„Noniin. Me mennään nyt niitä vastaan, jotka ovat murhanneet, ryöstäneet ja raiskanneet. He ovat vuodattaneet meidän vertamme, eivätkä vain meidän. Kaikki tulee täältä hengissä pois. Selvä?“

„Selvä.“

„Hyvä. Ykkönen ja Kakkonen, ottakaa asemat. Kolmonen meikäläisen mukaan.“

Lunta oli yllättävän paljon, kun sen lisäksi alla oli myös upottava sammal. Meidän ryhmämme joutui kiertämään kohteeseen kauempaa etelän puolelta. Toinen tiedustelija johti ryhmäämme turvalliselta etäisyydeltä ja oli etsinyt sopivan suojaisan reitin. Kävelymatkaa kertyi melkein kilometri, joka oli hyvin piinaava tässä hiljaisuudessa. Silloin tällöin joku horjahti lumihankeen astuttuaan kivenkoloon tai muuhun lumen alla piilottelevaan epätasaisuuteen. Syke kohosi varusteiden kantamisen lisäksi odotuksesta. Maasto olisi voinut tosin olla vaikeampaakin. Keskisuomalainen kivikko loisti poissaolollaan ja pääsimme kömpimään pitkin kangasta, jossa ylväät männyt kasvoivat suorana kohti taivasta. Edessä näkyi tiheämpään kasvanut sekametsä, joka peitti sopivasti meidän etenemisemme kohdetaloille. Näin edellämme tiedustelijan jättämät jalanjäljet, kun hän oli tarkistanut aluetta.

Jonomme levittäytyi hiljalleen avoriviksi. Vilkaisin rinnallani astelevien sotilaiden korjailevan aseitaan, mutten erottanut kenenkään laskevan varmistinta. Myös Rajasalo ja muut siviilit näyttivät odottavan tilannetta kärsivällisesti. Kukaan ei irronnut suunnitelmasta tai hermoillut. Tämä oli hyvä, tosin kriittiset hetket olisivat hyvin pian edessä. Suu kuivui kosteudesta ja jännityksestä, kun saavuimme tiheämpään sekametsään. Korjasin korvatulppieni asentoa.

Keskelle jäävä ryhmänjohtaja viittoi meitä ensiksi etenemään matalana, sitten viimeiset kymmenen metriä ryömien. Sen jälkeen jäimme kohteliaat neljä metriä puustonrajasta, jonka jälkeen näimme kohdetalot.

Vaikka verhot oltiin vedetty eteen tai ikkunat muuten pimennetty, ne erotti hei pimeään tottuneilla silmillä. Toisessa ilmeisesti vessan ikkunasta erotti hennon kynttilänvalon, toisessa vilkkui kirkkaampi valo viivoina peitetyn ikkunan takaa. Kyseessä oli alkuperäinen maalaistalo sekä sen viereen rakennettu tuore omakotitalo. Pihamaan viereltä löytyi lato, jonka suojasta me tulisime etenemään sisään ja takaa paistoi ilmeisesti aittarakennus, jonka piti olla tyhjä. Meidän tehtävämme oli turvata vanhempi talo, Ykkösryhmän tuoreempi. Pihamaa oli melko idyllinen omenapuineen ja karviaispensaineen. Talojen itäpuolelle jäi järvenselkä ja pohjoispuolelle peltolaikku, jotka olisivat molemmat liian avoimia ylitykseen. Niiden ylittäminen oli itsemurha aivan kuten Lintula oli sen laskelmoinutkin. Ykkösen talo oli sopivan lähellä metsää, meidän talomme etenemissuunnan välissä oli lato, joka mahdollisti suojaisan etenemisen. Pihamaalla oli ainakin viisi autoa, joista yhdellä oli matkailuvaunu perässään. Sivummalla oli myös traktori, jolla oltiin ilmeisimmin aurattu koko piha vielä muutamia päiviä sitten.

Keskellä pihamaata käyskenteli yksinäinen vartiomies. Viimeistään se kertoi, että olimme löytäneet oikean paikan. Nyt tästä ei enää itkutta lähdettäisi, mikä tietenkään ei ollut huojennus.

Jos joku puhuu äänenvaimentimen tappavan ampuma-aseesta kaiken äänen, hän valehtelee. Se toki vaimentaa äänen, mutta ei edes kovin hiljaiseksi. Tärkeämpi ominaisuus on muokata äänen luonnetta, että kuivakkaan säksähtävän räjähdyksen sijaan ilmoille kantaa äänekäs ujeltava naksahdus. Ilmeisimmin Lintula oli hankkinut tätä varten tiedustelijoille äänenvaimennetun kiväärin, joko pienoiskiväärin tai vastaavan, sillä ilmoille ei kantautunut rynnäkkökiväärin laukausta, vaan yksi tarkka napahdus, jonka jälkeen yksinäinen vartiomies valahti maahan pienieleisesti. Olin hetken ehtinyt pelätä tiedustelijoiden leikkivän Ramboa, mutta realiteetit olivat näemmä vieneet heistä sotahulluuden pois.

Tämän jälkeen kului piinaava puoliminuuttinen, jota seurasi neljä taskulampun välähdystä meistä vasemmalle jäävästä metsiköstä. Ryhmänjohtaja vastasi niihin omalla taskulampullaan. Jonka jälkeen laskimme hitaasti kymmeneen. Tämä oli H-hetki.

Kun pihamaalla ei näkynyt liikettä, me nousimme ojasta nostaen rynnäkkökiväärit pystyyn. Nyt ilman täyttivät kevyet naksahdukset varmistimien kolahtaessa alas. Me liikuimme avorivistä sujuvasti jonoon ja jokainen otti asutusalueen mukaisesti oman sektorinsa jonosta. Maahan satanut lumi esti tasaisen kävelyn, mutta siihen nähden etenimme kiitettävällä rauhallisuudella talon reunalle. Vaikka kaikki vaikuttivat aiemmin epävarmoilta, nyt varusmiehet pitivät sormen pois liipaisimelta ja keskittyivät tilanteeseen. Minua kuumotti silmittömän paljon. Valuimme jonossa talvisen pihamaan lävitse ladon seinustalle. Katoavan hetken kuka tahansa olisi voinut ampua meidät talossa yhdellä pitkällä sarjalla.

Mutta se hetki katosi ja etenimme ladon seinustaa. Etumaisena kulkeva varusmies oli ilmeisesti Virkkunen. Hän otti kulman haltuun tehokkaasti ja viittoi meitä etenemään. Ryhmänjohtaja ei sanonut mitään vaan seurasi jonon keskeltä tilannetta. Siviilit olivat viimeisenä, ilmeisesti osin tunnistautumisen takia. Talviset vaatteet kahisivat meidän liikkuessa punamultaisen ladon seinustaa kulmalle, joka oli viimeinen merkkipaikkamme.

Ilmassa kuului lyhyt kuiskaus asetuttuamme jonoon. Tiesin kulman toisella puolella olevan asuintalon, johon oli kaksi sisäänkäyntiä. Virkkusen takana oleva sotilas kantoi mukanaan sorkkarautaa, joka oli meidän ensiapumme lukittuun oveen. Kaksi miestä jäisi turvaamaan oven, minä ja Petteri olisimme viimeiset sisäänmenijät.

„Taskulamput valmiiksi.“ Ryhmänjohtajan käsky oli kireä. Niin oli tunnelmakin.

Etumaisena ollut sotilas, Virkkunen, väläytti taskulamppuaan ensimmäiselle ryhmälle. Oletin hänen saavan vastauksen sieltä, sillä mies käännähti nopeasti ympäri.

„Valmis.“

Ryhmänjohtaja puri hampaitaan yhteen.

„Kymmenen.“

Kaikkien lihakset tuntuivat jännittyvän. Tunsin selvästi hengityksen kiihtyvän ja sitten pidättäytyvän. Seisoimmehan lähes tappituntumalla toisistamme.

„Viisi.“

Koko idea oli suoraviivainen ja agressiivinen. Me iskisimme voimalla ja vauhdilla. Vastarintaa ei pitäisi olla. Yleensä kaikki vain meni päin vittuja.

„Kaksi. Yksi. Mene.“

Ja Virkkunen ryhmänjohtajan kanssa katosi nurkan taakse. Sitten muut varusmiehet. Sitten edelläni kulkeva Rajasalo. Sitten minä.

Talo oli yhtä pimeä kuin aiemminkin. Puristin rynnäkkökiväärin pakkasen kylmettämää runkoa ja purin hampaitani yhteen. Koko letka eteni kärsivällisesti takaovelle. Näin silmäkulmastani Ykkösryhmän etenevän toisen talon etuovelle ja sytyttävän taskulamppunsa. Me tarvitsimme valoa erottaaksemme itsemme vihollisista. Ja että tietäisimme milloin ampua.

Mutta kaikki ohjeet katoavat sillä hetkellä, kun toiminta alkaa. Silloin ihmisestä kaivautuu esille eläin, joka toimii mielivaltaisesti. Edes pitkä koulutus ja harjoittelu ei poistaisi kaikki niitä piirteitä, joita miljoonat vuodet evoluutiota ovat meihin iskostaneet. Juuri sen takia yleensä kaikki meni päin vittuja, koska mitään ei voinut kontrolloida. Viimeinen yhteinen sopimus ja suunnittelu tulisi olemaan vain murto-osa niitä tapahtumia, jotka oven avaamista seurasivat.

Mutta minä en ajatellut sitä. Sillä hetkellä ei ajattele mitään, kun tietää olevansa vain sekuntien päästä toisen ihmisen surmaamisesta.

Ilman käskyä kaikki sytyttivät taskulamppunsa, joka jäi rynnäkkökivääriä pitelevään etumaiseen käteen osoittamaan suoraa. Se toimi samalla myös kömpelönä tähtäimenä, mutta ennen kaikkea valaisimena.

Virkkusen takana oleva sotilas hapuili sorkkarautaa, mutta tajusi ensiksi vääntää kahvasta. Virkkunen nyökkäsi. Ryhmänjohtaja toisti aiemman käskynsä.

„Mene. Mene. Mene.“

Ja he tosiaan seurasivat käskyä. Virkkunen repäisi oven auki ja kaksi rynnäkkökivääriä puhkaisivat ensimmäisenä unisen omakotitalon lämpimän ilman.

Me tunkeuduimme sisään käytännössä esteettömästi ja hyökkäävät miehet liukuivat sujuvasti pimeään taloon kuin kokeneessakin penetraatiossa. Yksi kerrallaan me valuimme kodinhoitohuoneen lävitse sisälle. Viiden varusmiehen jälkeen myös minä ja Rajasalo.

Lintulan miehet toimivat hyvin ohjeiden mukaan. Ja Virkkunen oli ilmeisen tehokas. Hän potkaisi kodinhoitohuoneen oven auki ja taskulamppumme valaisivat keittiön, jonka lattialta erottui patjoja, joiden päällä makasi vilttimöykkyjä. Asukkaat sätkähtivät hereille viimeistään Ryhmänjohtajan ja sotilaiden huutaessa käskyjä.

„SOTILASPOLIISI! KÄDET YLÖS!“

Lattialta nousi hädissään oleva nainen, joka oli huomattavan pitkä ja laiha. Hän oli aseeton ja näytti kuin peuralta ajovaloissa. Virkkunen eteni pienen keittiön lävitse ja karjui aseella osoittaen käskyjä.

„MAAHAN! MAAHAN PERKELE!“

Nainen ei vastustellut, vaan asettui alas. Myös kaksi muuta patjan asukkia jäivät alas. Ryhmänjohtaja ja kakkosmies jäivät keittiöön ja valvoivat tilaa huutaen käskyjä. Kaikki tapahtui sekunneissa, meitä edeltävien varusmiesten jatkaessa eteenpäin. Virkkusen käskytys täyttyi talon, hänen pitäessään asukkaita liikkumatta väkivallan uhalla ja kovalla äänellä.

Muu letka ohitti hallintaan otetut viholliset ripeällä liikkeellä keittiön lävitse. Minä ja Rajasalo samassa putkessa.

Etummainen sotilas repi olohuoneen ja keittiön erottavan paksun maton alas, joka oli siinä ilmeisesti eristämässä lämpöä. Hän toisti edellisen huoneen tapahtumat vain sekunneissa edellisestä.

„SOTILASPOLIISI! LIIKKUMATTA!“

Huomasin toistavan samaa käskytästä sotilaiden perästä. Keskellä huonetta seisoi sohvalta noussut keski-ikäinen mies, joka näytti selvästi epäsiistiltä ja heränneeltä. Hän ei tehnyt elettäkään vastustaakseen vaan oli lähinnä jähmettynyt.

„MAAHAN! MAAHAN VITTU!“ Etummainen sotilas osoitti ja karjui vain parin askeleen päästä miestä, osoittaen häntä valolla kasvoihin. Varmistaessani huoneen kulmia näin vilauksen kasvoista. Ne olivat halvaantuneet kauhusta. Silmät tuijottivat tyhjinä eteenpäin, odottaen kuolemaa.

Mutta kuolemaa ei tullut. Sen sijaan hän sai kiväärinperästä palleaansa ja sotilas potkaisi muutaman kerran käpertynyttä miestä kylkeen pitääkseen hänet maassa. Nurkassa toinen varusmies osoitti kahta peittoon kääriytynyttä hahmoa. Se oli toiset kymmenen sekuntia talon sisällä. Kaksi varusmiestä ja yksi aseellinen siviili katosivat huoneen kulmassa olevia portaita myöten yläkertaan. Minä ja Rajasalo jatkoimme olohuoneen lävitse sen takana olevalle ovelle.

„SOTILASPOLIISI!“ Karjuin käskytystä lähes tahtomattani talon eteisessä. Vilkaisin olkapääni ylitse ja näin Rajasalon nopeasti kiertävän huoneen katseellaan lävitse.

„TYHJÄ!“

Hän kääntyi ympäri ja etenimme seuraavaan huoneeseen.

Siellä kohtasimme viimeisen talon asukkaista. Eläkeikäinen nainen, jolla oli hopeiset hiukset, piteli yöpuvussa puukkoa taulu-TV:n edessä. Hän oli noussut mora kädessä sohvalta nukkumasta ja oli yllättävän hyväkuntoinen, vaikka ikää naisella saattoi olla seitsemänkinkymmentä vuotta.

„SOTILASPOLIISI! PUDOTA SE!“ Rajasalo osoitti naista valolla suoraa kasvoihin. Minä kelasin nopeasti muun huoneen ja käänsin sitten valon myös naista kohti ja toistin käskyn.

„PUDOTA SE PUUKKO!“

Nainen näytti siltä, että voisi hetkenä minä hyvänsä parahtaa itkemään. Ja hän pudotti puukon, joka jäi törröttämään talon lattiasta. Petteri meni suurella itsevarmuudella välittömästi repäisemään naisen olkapäästä ympäri ja kaatoi sohvalle käskyttäen samalla.

„Kädet selän taakse! Jaakko suojaa mua!“

Nainen totteli ja samalla Petteri kaivoi nippusiteet, jotka hän oli jo valmiiksi yhdistänyt. Tarkastin samalla huoneen nurkan ja revin viimeisen oven auki. Vaatehuone, joka näytti ainakin ensivilkaisulta tyhjältä. Petteri suoriutui tehtävästään ja oli jo siirtynyt seuraavaan vaiheeseen.

„Monta teitä on täällä?! Montako ihmistä tässä talossa!?“

Nainen oli hetken shokissa, mutta sopersi sitten. Vastaukseksi kahdeksan. Kuulin yläkerrasta huudettavan tyhjä.

Petteri nappasi naisen olkapäästä kiinni ja varmisti aseensa. Seurasin hänen esimerkkiään ja kuljetin naista toisesta käsivarresta, pitäen aseesta kiinni enää vain yhdellä kädellä. Tulimme olohuoneeseen, jossa lattialla makasi kiväärillä isketyn miehen lisäksi kolme lasta raudoitettuna nippusiteillä. Varusmiehet tähtäsivät heitä kiväärillä ja vastasivat nopeasti meille.

„Onko tossa kaikki?“

„Joo, vain tämä.“ Rajasalo kuittasi.

Huomasin kaikkien sykkeen laskevan ja helpottuvan. Me olimme todella tehneet sen. Koko talo hallussa ilman laukaustakaan.

Mutta ilman rikkoi terävä lasin särkyminen. Olin erottavinani kumean laukauksen äänen, mutta lasin särkyminen kuului ensiksi. Se kimposi viuhahtaen olohuoneen nurkassa olevasta pönttöuunista. Kukaan ei tajunnut mitä oli tapahtunut tai osannut reagoida, ennen kuin tapetti repesi ja kuulin oikealta puoleltani mattopiiskan iskua muistuttavan äänen, jota seurasi karjaisu.

Petteri lyhistyi maahan huutaen kivusta. Tajusin vasta nyt tilanteen.

„MAAHAN! MEITÄ AMMUTAAN!“

Tipahdimme kaikki kenttään. Minä repäisin mukanani eläkeikäisen naisen ja kuulin vielä kahden luodin läpäisevän huoneen.

Kaikki jäivät makaamaan lattialle ja ilma tiheni. Petterin vaikerruksen lisäksi kaikki muut olivat hiljaa ikuiselta tuntuvan hetken.

„Mistä ne ampuu?! Kuka ampuu?!“ Toinen varusmiehistä huusi. Minä nousin varovasti ylös ja tähtäsin huoneen ikkunasta ulos. Siinä oli reikä, muttei mitään muuta. Siitä näki suoraa pihamaan lävitse toiseen asuintaloon.

„Ne tuli toisesta talosta!“

Mutta en kuullut enempää talon rakenteiden vaimentamia laukausten ääniä. En myöskään nähnyt yhtään suuliekkiä. Meidän olisi pakko keskittyä saamaan tilanne omalla talollamme valmiiksi, ennen kuin voisimme tarkistsaa toisen.

Huoneeseen tuli yksi varusmies lisää joka kysyi mitä oli tapahtunut.

„Rajasalo sai osuman, muuten kaikki ok!“

„Mitä vittua? Mistä?“

„Varmaan toiselta talolta.“

Tunnistin miehen yhtäkkiä ryhmänjohtajaksi, hän käski toista varusmiestä pitämään taloa silmällä ja hoiti käskytyksen nopeasti.

„Siirrä sä Rajasalo tonne ulos. Me hoidetaan nää vangit.“

Petteri vaikersi vieressäni, näin taskulampulla miehen pitelevän reisiään ja veren tahrineen housujen lisäksi myös lattiaa alta. Mutta sitä ei tullut niin paljoa, että kyseessä olisi ollut valtimo-osuma.

„Kumpaan jalkaan sua osui?“

„Emmä … emmä tiedä.“

Hän saattoi olla shokissa, mutta pyöräytyin rynnäkkökiväärin selkääni ja nostin Petterin hieman vaivalloisesti käsivarsilleni. Hän oli minua kevyempi muutamia kiloja ja laihtunut kriisin aikana, kuten me kaikki. Mies puri hammasta ollakseen huutamatta, mutta luultavasti myös shokki vei osan hänen kivustaan pois. Hän piteli siitä huolimatta toisessa kädessään rynnäkkökivääriään ja rutisti toisella jalkojaan.

Menimme takaovelle, jossa kaksi muuta siviiliä vartioivat sisäänkäyntiä. He hämmästyivät verisiä käsiäni ja haavoittunutta Rajasaloa. Laskin hänet terassille, joka oltiin lakaistu lumesta ja huusin toisen ovivartijoista antamaan minulle valoa. Avasin hänen housujensa vyön ja revin niitä jalassa, joka sai Petterin palaamaan hetkeksi takaisin omaksi itsekseen kivun maailmasta.

„Olisit ostanut ees kukkia ensiksi.“

„Turpa kiinni. Näytä sitä valoa!“

Paljaat jalat paljastuivat veristen pitkien kalsareiden alta. Luoti oli mennyt suoraa miehestä läpi, molemmista jaloista. Se selitti miksei Petteri osannut nimetä haavoittunutta jalkaa. Mutta ainakin päällimmäisin puolin se näytti läpäisseen pääasiassa vain lihasta. Toki lihakset olivat suuria ja kivuliaita, mutta Petteri irvistäen jätti huomiotta kivun ja alkoi horista itsekseen välittömästi.

”Mä oon nähnyt taistelualukset Orionin olkapäillä ja ja … c-säteiden repivän aluksia kappaleiksi ja ja … mites se nyt vittu menikään.” Hän ähisi ja puri huulta, mutta minä tunnistin hänen monologinsa. En antanut leffasitaatin päättyä alkuperäisen versionsa kohtaloon.

”Turpa kiinni Rajasalo, sä et ole mikään kyborgi etkä oo kuolemassa mihinkään!” Minulla ei ollut miehen huumorintajua. Veri oli tahrinut käteni ja nousin nopeasti kodinhoitohuoneen puolelle. Sieltä löytyi kuin löytyikin t-paitoja, joita nappasin kaksi mukaani ja palasin sitomaan niillä haavoittuneet jalat.

Veri tahri paitojen lisäksi käteni. Rajasalo kevensi tunnelmaa horisten mauttomia elokuvasitaatteja ja toistellen „it’s just a flesh wound“. Ironisesti se taisi tosiaan olla vain revennyttä lihaskudosta. Mutta hän ei todellakaan kävelisi tätä vammaa pois.

Samalla talon sisältä varusmiehet heittivät riviin niputtamansa talon asukkaat. Kuulin ryhmänjohtajan lähettävän lähetin toiselle talolle. Muistin väläyksenä Jukka Rajasalon sanat, miten hän lähetti veljensä pitämään juuri minusta huolta. Miten tämä menikään näin päin helvettiä. Huusin ääneen turhautumistani.

„Älä perkele kuole! Mussa ei oo miestä kertoa sitä sun veljelle.“

Rajasalo naureskeli ja puri hammastaan, kun kiristin sidettä.

„Se runkku … se on adoptoitu.“

En uskonut hänen puhuvan totta.

Seuraavat kymmenen minuuttia kuluivat odottamisessa mikä jäi minulle mysteeriksi jälkeenpäin. Pihalle tuodut tuoreet vangit olivat hiljaa ja toisesta talosta kiikutettiin ulos vankeja enemmän. Kun reserviin jäänyt kolmas ryhmä tuli paikalle hoitamaan juuri vangit, lääkintämiehet keskittyivät suoraa Rajasaloon. Paljastui nopeasti, että hän oli ilmeisesti ainoa meidän uhrimme. Yksi väärään paikkaan löytänyt luoti oli viedä miehen hengen kaikkien muiden selvitessä naarmuitta. Mies vietiin autolle tarkempaa tutkimusta varten, joka jätti minut yksin talolle.

Lopulta paikalle tuli myös Pilvi. Hän käveli luokseni tavanomaisen välinpitämättömän näköisenä. Istuin terassilla tuijotellen kahdeksaa vankiamme. Tilanne oli rauennut nopeasti ja toisesta talosta vankeja paljastui mitä ilmeisimmin enemmän. Ainakin tusina.

Nainen tuli luokseni vilkaisten verisiä käsiäni. Hän ei kysynyt mitään, joka salli minulle tilaisuuden esittää kysymykset.

„Mitä vittua siellä tapahtui.“

„Ykkösryhmä ampui yhtä jätkää ykköstalolla. Näemmä ne luodit tuli teille.“

Tajusin nopeasti, että vaikka se kuulostikin absurdilta, luodit olivat lävistäneet useamman kerroksen väliseiniä ja ulkoseiniä ja iskeytyneet sitä kautta vielä Rajasalon jaloista lävitse. Yhden raskaan rynnäkkökiväärin luodin tuhovoima oli niin suuri, että se liike-energia pysähtyisi vasta pönttöuuniin.

„Se toinen jätkä kuoli.“

„Miks ne ampu sen?“

„En tiedä. Paha sanoa.“

Keskustelumme jäi lyhyeen. Kolmatta ryhmää kutsuttiin kokoon ja Pilvi totteli kuuliaisesti. Hän nyökkäsi minulle, mikä kertoi enemmän kuin pelkkä puhe. Näin nämä asiat vain tapahtuivat. Ei pitäisi soimata itseään, vaan pelkästään toimia sen mukaan, miten asiat tapahtuivat. Koin kovaa syyllisyydentuntoa. Jos tänne lähtö ei olisi ollut minusta kiinni, myöskään Petterin ei olisi pitänyt tulla tänne. Mutta vain koska Jukka halusi turvata minun tilanteeni, Petteri oli tullut tänne ja saanut luodista. Olkootkin että se tuli omien piipusta, hän oli haavoittunut pahasti. Toivon mukaan ei kuolettavasti, mutta tätä nykyä tulehtuminen saattoi tappaa yhtä varmasti kuin suora osuma. Jäin itsekseni hetkeksi terassille vahtimaan lähimaastoa. Me olimme näemmä selvinneet konfliktista, eikä edes yhtään tartunnan saanutta rientänyt lähimaastoon. Tämä porukka oli löytänyt todella hyvän paikan. Se oli kaukana asutuksesta ja suojaisa. Keskellä metsää ja syrjässä kaikkien asutusalueiden läheltä.

He olivat olleet lähellä selviytymistä.

Paikalle saapuivat Virkkunen ja toisen ryhmän sotilas, jolla oli hieman huvitunut ilme. Tulkitsin sen lähinnä väkivallan purkautumiseksi.

Virkkunen puhui minulle ensin. Hän oli kuitenkin alikersanti ja toinen mies vain rivimies. Ilmeisesti reserviläinen kovasta parrankasvusta päätellen.

„Joo, otetaan nää meidän vangit tonne. Me näemmä saatiin kaikki. Ensimmäinen lasti Ykköstalolta lähtee ihan just.“

Nyökkäsin. Koko operaatio oli tapahtunut moitteettomasti. Yliluutnantin suunnitelma oli ollut idiootinvarma. Hän oli tehnyt sen hyvin ilman harjoittelua, pelkällä puheella. Virkkusen mukana ollut mies puhui.

„Ne on todella peloissaan sit.“

„Miks?“ Kysymykseni oli lähes retorinen. Yritin päästä takaisin todellisuuteen, vaikka haavoittuminen kalvasi minua todella paljon.

„No siis, tää porukka rukoilee anteeksiantamusta niin paljon, etten oo enää varma onko mun nimi Armo vai Matti.“

„Mitä helvettiä?“

„Ne ei oikeesti ymmärrä, että miksi me ollaan täällä.“

Tajusin tilanteen nopeasti. Niillä miehillä, jotka olivat tulleet surmaamaan meitä, ja jotka olivat väkivaltaisia ja valmiita tappamaan, oli hyvin vähän tekemistä tämän selviytyjäjoukon kanssa. Se iski minulle sinä hetkenä ajatuksiin kristallinkirkkaana.

Nämä ihmiset olivat syytömiä.

Se oli outo kysymys, että kuka sitten olisi syyllinen. Ne miehet, jotka väkivallan ajamana oltiin pakotettu etsimään omilleen ravintoa. He saattoivat vain haluta omiensa selviytyvän. Väkivalta teki ihmisistä hirviöitä. Pelkkä väkivallan mahdollisuus. Kun kaikki meni hyvin, he eivät olleet ryöstäjiä ja raiskaajia. Mutta heidän oli pakko tehdä niin. Väkivalta teki heistä sen, miten he toimivat. Aiemmin me olimme maksaneet samoja veroja ja äänestäneet samoja päättäjiä. Nyt me olimme kilpailijoita olemassaolostamme. Se teki meistä arvottomia toistemme silmissä. Petterin läpi iskeytynyt luoti oli vahinko. Meidän kaikkien lävitse iskeytynyt luoti oli todellisuus. Kun kenenkään hengellä ei ollut enää arvoa, me olimme kaikki jauhelihaa. Me olimme valmista syötäväksi. Solidaarisuus ja luottamus olivat enää pelkkiä sanoja, kun taistelimme elämästä ja kuolemasta. Kka tahansa oli valmis tekemään mitä tahansa. Ja mielellään sopivasti enemmän, kun oli mahdollista.

Inhimillinen kärsimys tapahtui heti, kun sille antoi mahdollisuuden.

Virkkusen apumies huikkasi meitä kaikkia johtamaan vangit ykköstalon pihalle. Kakkosryhmän varusmiehet käskyttivät vangit nousemaan väkivallatta ja laittoivat heidät kävelemään vartiossamme kohti ensimmäistä taloa. Molemmat kuorma-autot olivat tulleet pihalle ja ensimmäinen oli jo lastattu täyteen vankeja. Näin Pilvin silhuetin nousevan ensimmäisen auton ohjaamoon vankienvartiaksi, kun se oltin saatu täyteen.

Kävellessämme lopulta kaikkien vankien kokoamispaikaksi muodostuneelle auratulle alueelle, ensimmäinen auto lopulta lähti. Se oli tuttu auralla varustettu kuormuri. Minuun iski sillä hetkellä todella suuri yksinäisyyden tunne. Rajasalo oltiin jo saatu jotenkin pois haavoituneena. Pilvi lähti vartioimaan ensimmäistä autolastia, vaikkei siinä paljoa vartioitavaa olisikaan. Se oli täynnä hädin tuskin heränneitä ihmisiä alusvaatteissaan, jotka oltiin revitty sängystä ja heitetty kylmälle lavalle, joka matkasi tunnin verran kohti turvallisinta paikkaa ehkä maailmassa. Tämä saattoi olla heille pelastus, vaikka tapa millä Pyhän Pietarin vastine oli heidät Taivaspaikan vastineeseen saanut, oli sangen kyseenalainen. Olin nähnyt viholliseksi nimitetyn porukan vain lapsina, vanhuksina ja avuttomina ihmisinä. Heitä ei toivottavasti kohtaisi enää läheistensä syntien aiheuttama väkivalta, vaan pelastus.

Minä en ole kristillinen mies, mutta tiesin, ettei edes tässä silmittömän vihan uudessa yhteiskunnassa viattomia rangaistaisi. Heidän tiensä saattaisi olla pitkä, mutta he tulisivat olemaan yhtä turvassa, kuin Viitasaari olisi.

Upseerikokelas, eli ilmeinen varusmies, ohjasi meidät vartioimaan muita vankeja. Heitä oli hieman päälle kaksikymmentä. Kakkostalolla samaa ilmiötä ei oltu nähty, mutta täällä jännitys purkaantui. Ilma oli täynnä puhetta. Kukaan ei oikeen tiennyt mitä tapahtui. Kuulin paljon sanoja, joihin kukaan ei osannut suhtautua Yliluutnantti Lintula oli jossain muualla ja sotilasjoukot vain halusivat pitää tilanteen hallussa. Mutta he eivät osanneet perustella toimintaansa. Muutama vangeistä huusi armoa ja kyseli syytä. Kukaan ei joko osannut tai sitten halunnu antaa vastausta.

Päädyin Virkkusen kanssa viiden hengen niputettua vankiryhmää vartioimaan. Pääasiallinen tehtävämme oli osoittaa heitä taskulampuilla ja valoilla. Nämä ihmiset olivat hädissään. Enkä ihmetellyt heidän reaktiotaan. Joku heistä oltiin ammuttu hetki sitten. Nyt kaikki olivat epätietoisuudessa. Sotilaat yrittivät lähinnä näyttää joustamattomilta. Paniikista palautuville vangeille se ehkä upposi.

Kaikki oli mennyt melkein suunnitelmien mukaan. Ja melkein oli helvetin hyvä, siihen nähden miten yleensä hommat olivat menneet. Ainakaan itse iskussa ei ollut uhreja.

Minun piti vakavissani miettiä, olinko yhä hyvän puolella pahaa vastaan. Todellisuus näytti siltä, että olin ajautunut tähän tilanteeseen väistämättömien valintojen seurauksena. Mutta se oli minun todellisuuteni. Muista näkökulmista saattoi vaikuttaa hyvinkin siltä, että olin ryssinyt säännöllisesti asioita ja sillä tavoin aiheuttanut oman ajojahtini.

Psyykkeen kannalta oli kuitenkin tärkeää, että tiesin oman syyttömyyteni. Se antaisi minulle syytä sinnitellä hengissä.

Vangitussa ryhmässä oli anelevaan sävyyn puhuva viisikymppiseltä näyttävä nainen. Hän pälyili kaikkiale epätoivoisesti ja yritti keskustella.

”Mä en liity mitenkään näihin tyyppeihin. Mä oon viaton!”

”Terve Viaton. Mä oon Virkkusen Jussi.”

Molemmat jäivät tuijottamaan toisiaan hetkeksi hiljaa. Tajusin vasta kolmessa sekunnissa Jussin vitsailleen. Se oli ehkä ainoa tapa millä hän saattoi keskustella.

„Eikun oikeasti oon viaton!“

„Juujuu, Viaton, Jussi, ymmärrän.“ Hän teki tilanteesta esittäytymisleikin, joka ei ollenkaan sopinut tämän hetken vakavuuteen.

Virkkusen tapa toimia lähinnä kertoi koko porukan kyvyttömyydestä toimia.

Olin ensiksi hetken sivummalla, kunnes yliluutnantti alkoi irrottaa sotilaita talojen tarkastamiseen. Hänellä ei ilmeisesti ollut aikomustakaan päästää nippusiteillä kahlittuja siviileitä takaisin talon lämpöön, vaikka muutamat joutuivat istumaan ulkona alushoususillaan ja pakkasta oli melko terävät viisitoista astetta. Pelokkaat vankimme olivat melko sekava, hieman päälle kahdenkymmenen hengen joukko, joista osa oltiin jo viety ensimmäisessä lastissa pois. Pääasiassa lapsia, vanhuksia ja naisia. Laihtuneita ja melko likaisilta näyttäviä ihmisiä, jotka eivät keskeisesti eronneet Viitasaaren väestä. Ainoa tapa, jolla nämä yhdistettiin meitä vastaan hyökänneeseen porukkaan, oli muutama venäjänkielinen henkilö. Tai ilmeisesti he puhuivat ukrainaa äidinkielenään. Tosin sillä ei ollut keskeistä eroa. He eivät voisi muutenkaan kommunikoida kenellekään.

Virkkunen sai käskyn ilmeisesti ryhmänjohtajaltaan ja tuli huikkaamaan minulle nopeasti.

„Mahlamäki, eiks se ollut?“

Vastasin valenimeeni hieman vaitonaisesti. Tämä johtui tosin ainoastaan Petterin haavoittumisesta.

„Viitikkö kattoa noiden vankien perään. Kessu laittaa meikäläisen tutkimaan taloa.“

Vastasin myöntävällä yskäisyllä.

Seurasin käskyä lähinnä vaistonvaraisesti, koska suoraa motivaatiota minulla ei ollut. Vankien vahtiminen näytti pääasiassa vain sen, miten väärässä me olimme olleet. Pihalle oltiin kannettu ykköstalosta yksi ruumis, jota oltiin ammuttu useita kertoja. Veikkasin että hengiltä pistetty mies oli pääasiallinen syyllinen myös Rajasaloon osuneisiin harhaluoteihin.

Todellinen syypää oli toki hyökkäävässä käyttäytymisessämme. Ainoa tappio oli omista luodeista. Rynnäkkökiväärin raskas kuula läpäisi kyllä puutalojen seiniä varmaan puolen tusinaa ja oli vaarallinen kilometrikaupalla. Ihmiset olivat luoneet niin pitkään aseita, että vuosituhansien kehityksessä ne kyllä tappoivat jonkun, vaikka vahingossa. Tosin todelliset uhrit nähtäisiin vasta huomenna.

Valaisin taskulampulla paikalle jääneitä vankeja, joita oli noin tusinan verran. Heidät oltiin heitetty pakkaseen yöpuvuissaan – jotka tosin saattoivat olla kohtuullisen raskaatkin. Yksi sotilaista toi tuoreiden vankien kenkiä ulos, mutta kädet sidottuina he eivät saaneet niitä jalkaansa vielä. Vain muutama uskalsi edes puhua sotilaille. Kaikki vaikuttivat puhuvan selvää suomea, mitä nyt murrekirjo oli hieman omituinen. Nämä ihmiset olivat tosiaan suomalaisia, aseettomia siviilejä. Taloista löydetty muutama hassu ampuma-ase yhdistettynä lyömä-välineisiin vaikuttivat lähinnä itsesuojeluvälineiltä.

Tiedustelu oli siis mennyt pilalle. Se raivokas venäläis-ukrainalais-suomalainen ryöstelijäposse, joka oli käynyt käsiksi pieneen ryhmäämme Kymöllä, oli ilmeisesti vain pahin murto-osa tästä porukasta. Samanlaisia sekopäitä löytyisi varmasti meidänkin porukastamme. Saatoin uskoa, että nämä ihmiset eivät tienneet lainkaan tuon irtosakin toimista, vaikka he saattoivatkin syödä heidän tuomiaan eväitä. Mutta näissä olosuhteissa ei passannut nirsoilla.

Vaikka aamu alkoi jo sarastaa jossain ympäröivien metsien latvoissa, alueen täyttivät taskulamppujen valokeilat. Silmäni olivat tottuneet pimeään, kun jäin seisomaan itsekseni rynnäkkökivääri levossa vankien ryhmän eteen. Heidän pelkonsa ja vilunsa aisti tähän saakka. Ensimmäinen teki päällekarkauksesta mahdottoman, jälkimmäinen esti karkaamisen. Kengätön ja huonosti pukeutunut karkulainen ei kädet sidottuna pääsisi käytännössä minnekään. Täältä oli vain yksi tie pois, eikä umpihankinen metsä paljoa houkuttelisi. Varsinkin jos siellä tallustelisi vielä muutama tartunnan saanut.

Tosin välittömin uhka oli jotain aivan muuta, kuin mitä olin odottanut. Minä tiesin että tänne lähteminen oli ollut riski, mutta olin unohtanut sen moniulotteisen luonteen sillä hetkellä, kun olin laskenut rynnäkkökiväärin varmistimen. En ollut ampunut laukaustakaan, eivätkä aseet minua tulisi vahingoittamaan. Vaikka maailma oli mennyt uusiksi, me kaikki olimme jättäneet jotain taaksemme. Ja silloin tällöin se hyppäsi eteen. Nyt se oli kirjaimellisesti edessäni.

Yksi sotilaista valaisi vankeja ja heidän jalkojaan. Kävimme yhdentekevän keskustelun siitä, että voisimme ehkä vapauttaa pari laittamaan kengät koko porukalle jalkaan, kunhan molempien talojen aseet oltaisiin varmasti löydetty. Keskustelun aikana sotilas kuitenkin valaisi myös minua. Pimeänäköni lisäksi valo hävitti myös sen ainoan suojan, jota olin tällä reissulla tarvinnut.

Edessä istuva nainen puhui heiveröisesti ja hyvin epäilevästi, kun sotilas oli jo kävelemässä pois. Hän ei ollut varma sanoistaan – ei sen takia, etteivät ne pitäisi paikkaansa, vaan koska tilanne nyt sattui olemaan hieman uhkaava luonteeltaan.

”Jaakko? Sä oot Huhdan Jaakko, etkö ookkin?”

Minä en tunnistanut ääntä välittömästi, mutta tajusin nopeasti mitä tässä oli tapahtumassa. Tuo nainen tunsi minut ja käytti minusta nimeä, jonka olin piilottanut parhaani mukaan. Hyökkäyksen ja Rajasalon haavoittumisen jälkeinen viha katosi tyystin mielestä. Olin puolustuskannalla ja ärähdin nopeasti takaisin.

”Turpa kiinni!”

Nainen epäröi hädin tuskin sydämenlyönnin verran.

”Kyllä sä oot! Jaakko Huhta! Muistatsä mut? Elli, oltiin Lyseossa paljon samoilla tunneilla!”

Kyllähän minä hänet tunnistin. Elli Niinioja, tai Niinoja tai jopa Liinoja? Hyvin ystävällinen ja hauskannäköinen luokkakaveri. Tietenkään me emme olleet nähneet luokkakokousta lukuunottamatta useaan vuoteen, mutta sosiaalisen median kautta muistin hänen menneen naimisiinkin ehkä vuosi takaperin.

Mutta nyt minun pitäisi ampua hänet tai selvitä jollain bluffilla tilanteesta.

”Hiljaa! Sä sekoitat mut johonkin. Nyt turpa kiinni -”

”Kuuntele mua Jaakko!” Nainen ei tajunnut mitä oli tekemässä. Hänen äänensä oli epätoivoinen, mutta hän oli selvästi rohkea. ”Mä tiedän että sä oot Huhdan Jaakko! Kyllä mä sut tunnen! Kuuntele, me ollaan viattomia, mistä tahansa te meitä epäilettekin, sä oot Jaakko hyvä tyyppi ja älä anna meille käydä -”

Hänen lauseensa jäi kesken.

Minun olisi pitänyt luultavasti lyödä naista tai muuten vaientaa hänet välittömästi. Mutta Murphyn lakien mukaan hän vain toisteli koko nimeäni. Ja nimeni oli näille sotilastovereille kuin olisi Saatanaa manattu. Luoltani lähtenyt varusmies osoitti valokeilan minuun, suoraa kasvoihini. Näin sivusilmällä myös toisen sotilaan kääntyneen puoleeni.

”Hei! Sanoitsä että tää jätkä on Jaakko Huhta?!”

”Mä oon Mahlamäen Jaakko! Se sekoittaa mut!” Karjuin päälle minkä ehdin, mutta se ei auttanut asiaa. Sotilas puhutteli suoraa Elliä, joka oli hädin tuskin kolme metriä minusta.

”Vastaa mulle! Onko tää jätkä Jaakko Huhta?!”

Elli epäröi. Hän tajusi että oli selvästi sotkenut jotain, mutta rynnäkkökivääri kädessä karjuva sotilas oli selvästi melkoinen motivaattori.

”Vastaa nyt! Älä valehtele!”

”On se.”

”Mitä?!”

”Se on Jaakko Huhta!”

Puristin vaistonvaraisesti rynnäkkökivääriäni. Pimeässä ja hiljaisessa talviyössä moni kuuli keskustelumme. Minua luultavasti jo tähdättiin muullakin kuin taskulampulla. Taloon oli matkaa parikymmentä metriä, sen lisäksi kaikkialla oli vain lumihankea. Muutama auto taaempana, mutta minä en ehtisi sinne mitenkään.

”Ootsä Jaakko Huhta?!” Varusmies, jonka kanssa vasta hetki sitten olimme olleet asetovereita, osoitti minua valolla nyt silmiin. Ellillä oli hyvä kasvomuisti. Ja huono tilannetaju. Ja minä saisin olla tyytyväinen, jos selviäisin tästä hengissä.

”En! Jumalauta Mahlamäki! Enkö mä jo sanonu!”

”Tiputa se ase! Me katotaan tää läpi, mutta laske se ase!”

Tunnistin huutajan olevan aliupseeri, joka seisoi vankien toisella puolella. Minua osoitti nyt ainakin kaksi taskulamppua. Olin melko varma, että myös muutama kiväärinpiippu. Kaikki vaikuttivat hermostuneilta. Pakkanen oli unohtunut.

Olin todella hermostunut ja karjuin nimeni olevan Jaakko Mahlamäki. Minua asteltiin lähemmäs molemmilta puolilta.

”Pudota se ase! Pudota se!”

Kroppani totteli käskyjä. Tiputin aseen ja jatkoin huutamista, että nainen yritti jotain. Käytin kaikki kortit, mutta en huudoltani kuullut miten joku tuli takaani.

Minua iskettiin yläselän ja niskan väliin luultavasti rynnäkkökiväärin perällä.

Tipuin kontalleni lumihankeen. Päässä humisi iskun voimasta ja en ollut aivan varma oliko näössäni jotain vikaa, mutta kaikki tunti pimenevän. Yritin vaistonvaraisesti nousta seisomaan, mutta toinen isku hartiaan kaatoi minut hankeen.

Menettäessäni tajuntaani olin tuntevinani muutaman potkun kyljessäni. En hahmottanut mitään, mtuta taskulamppujen valokeilat ja sumenevat huudot kertoivat, että ympärilleni kertyi ihmisiä. Pääni oli sekaisin, enkä tuntenut kipua tai kylmää.

Viimeiset hetket tajunnassani olivat täynnä kuolemanpelkoa.